Kansalainen Karuranta

Nälkä

Eletään 70-luvun puoliväliä ja istun keittiön pöydän äärellä lusikka kädessäni. Keittiön kaapistot ovat oranssin ruskeita ja minulla on nälkä. Äitini laskee eteeni lautasellisen makaronivelliä ja pahoittelee, ettei ole muuta. Hymyilen äidille viisivuotiaan iloista hymyä ja sanoin ettei se mitään koska, makaronivelli onkin lempiruokaani. En ymmärrä miksi äiti kääntyy poispäin ja ryhtyy itkemään.

Asumme Ruotsin Boråsin Kristinebergissä. Muutimme tänne Sallan köyhyyttä pakoon. Äitini on päässyt töihin ompelemaan rintaliivejä. Nyt äitini on huolissaan, koska kakkani on vihreää. Myöhemmin asia selviää ja edullisen lastenhoitajan todetaan syöttäneen minulle ja muillekin lapsille pelkästään hernekeittoa. En ymmärrä miksi hoitopaikkaa vaihdetaan, koska ”hepnekeitto” oli myöskin lempiruokani.

Varhaisvuosina, jolloin olin isovanhempien kasvattina minua syötettiin urakalla. Jostain syystä he syöttivät minulle voita ja muistutankin varhaisissa valokuvissa pulleaa piparkakkupoikaa. Kun katson kuvaa vuodelta -77 voi kylkiluut ja selkärangan nikamat laskea edestäpäin, vaikka asumme rikkaassa maassa. Koska äitini haluaa minusta suomalaisen, muutamme Suomeen ja Laitilaan mennäkseni ensimmäiselle luokalle.

Tunnen olevan rikas, koska minulla on pitkäsatulainen, musta, kolmivaihteinen Ruotsista tuotu polkupyörä, mutta sormenpääni halkeilevat pahan anemian vuoksi. Saan rautatabletteja ja Laitilan ala-asteella saa paljon hyvää ruokaa ja iltapäivällä välipalana lanttua tai omenaa. Keittiötäti on ystäväni äiti ja hän ärähtää kovin sanoin miesopettajalle, joka yrittää estää ylimääräisten lihapullien jakelun. ”Nälkäisille lapsille vai sioille” hän kysyy ja katsoo opettajaa merkitsevästi silmiin. Luulin hänen tarkoittavan sialla tätä opettajaa, mutta siihen aikaan jämäruuat tosiaan vietiin sikalaan.

Nykyisin äitini on jäänyt eläkkeelle keittiömestarin toimesta, mutta ruoka ja siitä puhuminen hallitsee yhä hänen elämäänsä. Omat lapseni eivät ole nähneet nälkää ja Sallassakin olen nähnyt lihavia lapsia. Itsekään en nälkää näe kuin paastotessani ja tämän teen vapaaehtoisesti. Mutta ruoan poisheittäminen tekee vieläkin pahaa.

 

Käsittääkseni Suomessa ei enää nähdä nälkää eli siinä suhteessa on menty eteenpäin, vaikka köyhyydestä onkin tullut varsinainen kansanhuvi. Minua kiinnostaisi tietää, millaisia kokemuksia nälästä on ehdokkailla, jotka kosiskelevat köyhien ääniä. Onko nälkä katoavaa keppihevosteltavaa kansanperinnettä?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän Lumedemokratia kuva
Esa Heikkinen

Oma veikkaukseni on että vähävaraisissa, mahdollisesti rikkinäisissä ja yksinhuoltajien jaksamisen varassa olevissa perheissä nähdään edelleen Suomessa nälkää. Jo pelkästään leipäjonojen olemassaolo ja tarve ylläpitää yksityisin lahjoitusvaroin toimivaa "köyhäinapua" todistaa asian.

Muistan oman lapsuuteni 50-luvun loppupuolen Suomessa. Ei meilläkään ruoalla juhlittu, joskus syötiin monta päivää peräkkäin puuroa...

Ilmastomuutos ja muut muotiasiat tuntuvat kiinnostavan useimpia ehdokkaita enemmän kuin inhimillinen hätä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset